Niin minä viime postaukseni jälkeen lähdin lenkille. ja toisenkin kerran. Jopa kolmannen. Toisella kerralla ulkona olikin yllättävän kylmä ja minulla heikonlaisesti päällä, joten minun oli yksinkertaisesti PAKKO juosta välillä. Aloin sitten juoksemaan joka toista pylvään väliä, koska kunto ei riitä yhtäjaksoiseen ravaamiseen kovin pitkälle. Huomasin tyylin olevan minulle enemmän kuin sopiva. Samalla tapaa koikkelehdin kolmannenkin lenkin, ja hienosti meni. Nyt vain sitten pidentämään juoksuvälejä tuosta. Alku on ainakin ollut yllättävän helppoa ja mukavaakin!

No, sitten tuli perjantai, ja kun kerran vapaailta oli, niin tuloksena tällainen 2 päivän krapula. Lenkkeilystä ei tietoakaan, hyvä kun olen päässyt sohvalta ylös vessaan itkemään välillä. Lauantaikin oli siis vapaa, ja se oli loistavan lauantain tuhlausta typerän krapulan takia. Kai minun tässä iässä on pakko luovuttaa ja ymmärtää, että se hauskuus mitä humalassa voikin olla, ei vain ole sen jälkiseuraamusten arvoista.

Ensi viikolla sitten elämä uudestaan ruotuun (väkisinkin, kun alkaa työt) ja tiukkaa hallintaa alusta loppuun. Ei saa antaa minkään levitä, koska sitten leviää muutkin elämän osa-alueet. Voin jollain tasolla levitä 1.10. JOS olen siihen mennessä saanut kaiken tehtyä.

Huomenna on lenkkipäivä.

Se joulunalusdieetti kaatui sitten viimeisen viikon sairastumiseen. Vaikka en nyt ruokavalion puolesta levinnyt niin pahasti kuin viimeisin postaus saattaa ehkä antaa ymmärtää, niin dieettiruokavalio ei myöskään pitänyt. Näin tuo kolme pudotettua kiloa jäi saldoksi. Nyt ajatellen, se oli ihan hyvä, ottaen huomioon kuinka sluibailin aerobisesta liikunnasta.

Ei huolta, ne kilot ovat nyt tulleet takaisin, ystäviensä kanssa. En tiedä, missä kohti minulta tässä kevään aikana lähti hallinta täysin, mutta huomasin jokin aika sitten, että totta tosiaan, minulla tuntuu olevan koko ajan sipsipussi käsissä. Sitten voikin lukea nettilehden artikkelin, että sipsi on oikeastaan pahinta mitä voi suuhunsa työntää, tai ehkä hyvänä kakkosena syanidin jälkeen. Mutta jollain ilveellä minulla on nyt miesystävä (jota osaltaan syytän, koska se on syöttänyt minua kuin mitäkin porsasta). Joten nyt sitten uutta hallintaa tähän elämään, sipsit pois, normaalimpaa ruokaa ja enemmän liikuntaa. Peilistä katsoo ällöttävä läski, ja vaikka tilasin jokin aika sitten uuden nahkatakin kokoa L (ja ajattelin tilatessa ett otetaan nyt varmuuden vuoksi tämmöinen reilu) niin se menee juuri ja juuri kiinni. En palauta enkä vaihda sitä, koska jumaliste minä en tästä enää suostu suurentumaan, vaan päinvastoin.

Vaikka minua vähän polttelisi kokeilla jotain toista Jutan dieettiä, niin nyt on elämäntilanne sellainen, etten taida. Kohta alkaa kesätyö, viikonlopputyökin säilyy sen ajan, ja tosiaan tuo uusi ihminen elämässä on vissiinkin huomioitava myös. Ai niin, pitäisi kirjoittaa opinnäytetyö ja suoriutua koulusta ulos. Tiedän itsekin, etten kykene pitämään kiinni dieetistä, en ruokavalion suhteen enkä varsinkaan liikunnan suhteen (vaikka olisihan siellä se simple nykyään, mutta... no, harkitaan). Toki tiukka dieetti olisii takuuvarma konsti jonkinlaiseen painonpudotukseen, mutta ehkä yritän nyt vain pienemmillä muutoksilla. Katsotaan mitä tapahtuu!

... Paitsi tietenkin jos tämä tästä vielä pahenee! Hirveät mieliteot. Haluan kakkua pizzaa sipsejä suklaata hampurilaista pekonipastaa maksalaatikkoa ja kermaviiliä!! Mieliteot ovat kuin raskautuneella naisella. Mitään en tietenkään ole ottanut, vaikka minulla olisi pakastimessa suolaista piirakkaa, kakkua ja muffinia. Minulla on eteisessä suklaakonvehti, jonka joulumarkkinoilta sain. Kaikkea tekee mieli, nälkä on olevinaan vaikka vasta söin.

Tänään oli tarkoitus olla treenipäivä, mutta koska kurkkua aristaa pahaenteisesti, se muuttui lepopäiväksi yllättävän helposti. Toivonpa, etten vielä vietä viimeistä viikkoani sairaana. Eikö minua ole jo koeteltu tarpeeksi? Tuo kurkkukin tasan tarkkaan kipeytyi eilen aamu(päivä)lenkillä, kun viimeiset puoli tuntia meni hytistessä kun hiki ei liikkunutkaan selästä mihinkään vaikka miten oli tekninen aluskerrasto. Missä urheilun terveellisyys? Jumankekka.

En edes aio sanoa mielipidettäni parsa- tai kukkakaalista nyt. Se menee alas ainoastaan pakolla. Maitorahkan kanssa ei ole ongelmia, kun siinä on tarpeeksi lisukkeita, ja jos ei ole tarpeeksi niin ainakin makeuttaa sen jollain. Sillä varmasti alkaa aamu tästä lähtienkin monesti viikossa.

Haaveilen ruispalan viipaleesta, jossa olisi leikkele, tomaatti ja vähän juustoa ja oreganoa, mikron kautta minun eteeni tulleena.  Haaveilen homejuuston viipaleesta tuc-keksin päällä. Nyt en voi lakata ajattelemasta sitä homejuustoa. Viikon päästä on joulu ja dieetin loppu. Huomenna on punnitus, toiseksi viimeinen.

Viikko sitten punnituksessa vaaka näytti 3 kiloa vähemmän aloituspainoon verrattuna. Se ei ole yhtä hyvä kuin joillain dieetin osallistujilla, eikä tietenkään niin hyvä kuin toivoisin, mutta onhan se nyt tyhjää parempi. Senttejäkin oli joitakin lähtenyt. Peilistä en edelleenkään huomaa eroa, kumma kyllä tuo napa työntyy tuolta edelleenkin naurettavan paljon eteenpäin. Mutta aivan sama. Tällä hetkellä aivan sama. Viikon päästä saa syödä.

Tai ei... en tiedä olenko jollain tasolla luovuttanut jo. Eilen illalla vertailin alkukuvia ja tämänhetkistä peilikuvaa, en näe mitään eroa. Vaa'alle en suostu edes menemään ennen keskiviikkoa. En puhu luovuttamisesta dieetin suhteen tarkoittaen että antaisin kaiken levitä, vaan aion noudattaa ruokavaliota ja treeniä loppuun asti, koska ne eivät ole niin vaikeita ettenkö voisi sitä tehdä. Olen enemmän jo luovuttanut henkisesti. Ehkä minä olen juurikin siinä pettyneessä vähemmistössä, joka ei onnistunut tiputtamaan läskihötöstä yhtään, vaikka miten söi ja treenasi niin kuin käskettiin. Alan jo vähän katsella, että mitä seuraavaksi.

Juoksu täytyy ottaa takaisin elämään. Älkää kysykö miksi, inhosin sitä silloin kun sitä tein, enkä näe että se siitä miksikään muuttuisi. Mutta minä pystyin siihen. Ja silloin kun viimeksi ravasin lenkillä (syystä että oli niin paha olla että oli PAKKO) muistaakseni myöskin hoikistuin. Saattoi se johtua siitäkin, etten jatkuvalta vollotukseltani saanut syötyä mitään. En enää edes tiedä mitä pitäisi tehdä. Tämä on neljäs viikko kuuden viikon dieetistä, jotain pitäisi olla jo tapahtunut.

------

Avautuminen jatkuu. Aloin tietty miettimään vielä tuota, miten on mahdollista ettei tähän läskiin hyvä dieetti pure. Samalla mietin, kuinka minua on kahden eri aikuisen ihmisen toimesta sanottu Möhköfantiksi. Että kehtaavat. Toinen kikatuksensa seasta sai sentään sössötettyä jonkin anteeksipyynnön, mutta toinen ei. Ihan oikeasti, kuinka jotkut kehtaa.. eikö kotona ole opetettu mitään käytöstapoja? Möhköfantti. Sitä minä nyt täällä mietin ja itken, kiitos tästä itsetuntoboostista, jonka muistan varmasti koko loppuelämäni, olenhan muistanut muutaman vuoden jo nyt. Enkä silloin ollut tippaakaan lihavampi kuin nyt, päin vastoin. Nyt mä varmaan olen oikea Möhköfantin vähän lihavampi äiti. Kiitos hei aikuiset ihmiset, ei pennutkaan ole noin julmia.

Kolmisen viikkoa olen nyt ollut Superdieetin ruokavaliolla. Aerobisissa olen slarvannut, lihaskuntotreenit pyrkinyt vetämään niin hyvin kuin osaan. Välillä pääsee kyllä semmosia ääniä ja ärräpäitä, että oli ihan hyvä valinta tehdä kotitreeniä, eivät nyt ainakaan heitä salilta ulos sopimattoman kielenkäytön takia.

Olosta en edes osaa sanoa mitään. Välillä se on outo, ei sinänsä huono. Joskus juilii vähän päätä, joskus on vain semmoinen... outo. Ehkä en vain voi uskoa todeksi, että olen kyennyt noudattamaan jotain annettua ruokavaliota minimaalisin muutoksin enkä ole varsinaisesti repsahtanut kertaakaan mihinkään.

Punnitus on sitten myöskin taas huomenna, vaikka oikeastihan se olisi vasta tiistaina. Parempi ehkä kuitenkin etten ala tankkauspäivän jälkeen punnitsemaan mitään, ettei itkuksi mene koko homma. Tästä nyt vain eteenpäin.