Niin sitä pitää. Sillä lailla. Lupaa ensin koota ryhmätyö, (koska tiedät tekeväsi hyvää työtä,) kiroile tuntikausia sitä kun jotkut eivät osaa suomen kieltä kunnolla, muokkaa sanajärjestyksiä, viilaa pilkkua, ja ennen kaikkea tunne itsesi jotenkin ylivertaiseksi.  Tunne tehneesi jotain ja tiedä että olet paras. Sitten lähetä se koko sotku aivan väärälle ryhmälle arvosteltavaksi, ja tee itsestäsi idiootti!

Paljonkohan se olisi maksanut vilkaista vähän niitä helvetin opponointiryhmiä toisenkin kerran, ja toisella kertaa ei perssilmällä??

Kyllä taas lähti se vähäkin hyvänolontunne, kun hävettää niin helvetisti. Tee ihan vimpan päälle ja lähetä kelle sattuu. Yksi asia, ja sekin oli minulle liian vaikea.

Ja uskomatonta, tämmöinen helvetillinen itsensäruoskinta tällaisen asian takia! Kuka tahansa jolla on vielä järki päässä, antaisi asian olla ja sanoisi että sattuuhan sitä! Mutta ei, minun olemassaoloni oikeutus riippuu vain ja ainoastaan siitä, teenkö kaiken oikein. Jos tapahtuu pieni virhe, koko juttu on pilalla, ja aivan sama miten loput siitä jutusta onnistui. Missä vaiheessa pieni epäonnistuminen alkoi repiä sielua näin pahasti, vaikka isoista olen selvinnyt huomattavasti vähemmällä??

Ärgh!