Kai minä nyt sen ymmärrän, että on ihan normaalia vähän jänskättää, kun asiat ja elämä muuttuvat tavalla tai toisella, kun joutuu(pääsee?) tekemään uusia asioita ja sen semmoista... mutta onko se normaalia että paria viikkoa ennen alkaa tämmönen kauhuntäyteinen stressi ja suoranainen tärinä? Se VARMUUS siitä että epäonnistuu, kun yrittää! Ja on kuitenkin niin tympääntynyt entiseen elämäänsä, että muita vaihtoehtoja ei ole kuin tähdätä muualle ja yrittää jotain muuta.

Miksi en syntynyt Amerikkaan, tuohon unelmien maahan, jossa "yes we can" tulee kaiketi jo synnäriltä asti taottuna kalloon..? En minä viitsi vanhempianikaan omista neurooseistani syyttää, hehän olivat mukavia ja parhaansa varmasti tekivät. Minkäs sille mahtaa jos laps on latvasta jollain tapaa nyrjähtänyt ja sosiaalisesti kyvytön? Peiliin se on taas katsottava ja myönnettävä ett itse kasvoin kieroon jossain vaiheessa.

Edessä siis työharjoittelu. Tietenkin palkaton, jottei rahatilanne epähuomiossa paranisi, käyn hei oikeissa töissä sitten viikonloppuisin. Ja enköhän aika pian saa kenkää harjoittelustakin jos olen aivan hyödytön, voiko niin käydä? En tiedä. Voihan siitä seurata sitten vain puoli vuotta vittuilua ja henkistä väkivaltaa. No mutta eihän minulle edelleenkään mitään makseta. 007 ja lupa olla hyödytön.

Viime postaukseeni nähden, liikunnan saralla alkoi menemään paremmin, koska tuo alajalantärinä (mikä lienee seurausta jatkuvasta jännityksen kouristuksesta) ajoi minut ulos juoksemaan. Tosin kunto on niin pohjalla ett kovin pitkälle en juossut. Mutta jos nyt yhden kerran olisi positiivinen ja sanoisi että tyvestä puuhun noustaan?

Olo on kuin marionetilla, ja meikäläisen heiluttelija on kyllä joku sadistinen sika.