Käsittämätön asia tämä. Aloitin työharjoittelun vastikään. Aina aamusta iltapäivään asti. Kun tulen kotiin, minulla on lukematon määrä kouluhommia tehtävänä. Siis oikeasti semmoinen määrä, etten edes uskalla kirjoittaa niitä kaikkia ylös kerralla yliviivaamista varten. Sitten on se juoksuprojekti. Toukokuussa on mentävä 10 km tiuhalla ravilla, tai siskokulta vetelee turpaan.

Siitä, kun pääsen kotiin harjoittelupaikasta siihen, kun menen nukkumaan (kympin maissa viimeistään) on niin järkyttävän lyhyt aika, että tuntuu etten ehdi alas istumaan kun jo pitää nousta sänkyyn siirtymistä varten. Siis kello ottaa jonkinlaisen spurtin siinä vaiheessa kun kankkuni koskee tuolia. Eilen oli pakko käydä juoksulla. "Pakko" ei tarkoita sitä, että olisin tuntenut jotain ylimaallista sielun paloa urheiluun tai että ruumiini (vastedes temppelini) olisi huutanut liikunnan riemua. Se tarkoittaa sitä, että pidin jo kaksi lepopäivää, ja jos olisin pitänyt kolmannen, en olisi enää saanut hanuriani ylös jakkaralta ollenkaan ja hyvästi tavoitteet. Tässäkin tilanteessa "juoksu" on vain hieno sana sille, että raahasin väsynyttä kroppaani jonkunnäköisellä laahaavalla hölkällä minimaalisen kierroksen.

Enihuu, edellisen verbaalisen vollotuksen perusteella ajan pitäisi suorastaan viuhua ohitseni! Mutta ei se olekaan niin. Minusta tuntuu että olen raatanut ikuisuuden, tehnyt elämästäni ilmiömäisen ajankäytön mestarimaista hallintaa ilmentävän suorituksen. Todellisuudessa olen käynyt KOLMENA PÄIVÄNÄ työharjoittelussa ja loppuaikana en ole saanut aikaan mitään, ainakaan edistystä. Eikö tämän pitänyt olla yksi nopsa viuhahdus, että lähtee vain käyntiin ja kohta on syksy? Ei. Kolme päivää. Ei ole syksy ihan vielä. Alan tajuta, että syksy on lukemattomien väsyneiden iltojen ja työtuntien ja muutaman epäonnistuneen kurssin takana. Välillä minua pistää jonnekin sydämen tienoille, ja pelkään että saan vielä jonkun slaaginkin tähän päälle.

Jaaritus loppukoon, takaisin hommiin.