Joo. Yksi ilta oikeissa töissä, ja mitä siitä seuraa... Muutaman tunnin unien jälkeen herääminen päänsärkyyn ja vaistomaisena ensireaktiona ajatus: "joinko minä ja kuinka paljon?" Mutta en minä juonut, minä olin töissä. Ja sain siitä ihan hirveän tuskallisen tärinäkrapulan. Se ei lähtenyt kahvilla, ei vedellä, ei buranalla eikä varovaisella aamupalalla, jonka meinasin, kuten krapulassa yleensä, antaa ylen.

Juokseminen on jäänyt tällä viikolla aivan retuperälle. Haistapaska-lenkki, jonka tein maanantaina (eikun tiistaina? en minä muista) ei tosiaankaan ole ollut riittävä kattamaan tämän viikon treenejä. En oikeasti edes halua miettiä, kuinka kauas minun on huomenna juostava korvatakseni kaiken tämän slarvailun, tarkoitan priorisoinnin. Ja minulla juilii vieläkin takaraivoa.

Tätäkö tämä nyt tulee olemaan? Arkena kauheita aamuvuoroja, joiden aikana saan keskimäärin viisitoista paniikkikohtausta päivässä, yhden jokaista hoitamaani asiakasta varten ja puolikkaan per puhelu. Oma iltatyö on ihan helppoa, saan niille asiakkaille helposti sen mitä ne haluavat. Mutta aamutyö on vaikeaa, asiakas tulee luokseni asioimaan, ja useimmiten minä sanon niille vain "öö?". Melko paska sihteeri ja asiakaspalvelija.Puhumattakaan ulkomaankielisistä asiakkaista! Osaan englantia hyvin, kirjoitettuna erinomaisesti. Mutta kun yhtäkkiä tulee asiakas ja se sanoo ett "hi" niin minä sanon taas "öö" tai kansainvälisemmin "err".

Arki-illat kulkevat hiljokseen, vähän niinkuin Usain Bolt. Semmoista kevyttä ravia.Tulen kotiin, istun alas, PIM, on ilta.

Viikonloput ovat sitten näemmä tätä, että menen yötöihin, seuraavan päivän makaan huonovointisena ja hoen itselleni mantraa "vaikuta, burana, vaikuta, burana" siinä toivossa että saman päivän nimiin saisin tehtyä oikeasti jotain hyödyllistä. Sitten taitaakin olla jo maanantai taas.

Toivon kaikille seesteistä ja kivutonta sunnuntaita.