Esitän teesin: juoksu urheilulajina ei ole millään muotoa nautittavaa, endorfiini on jonkun sadistin keksimä mukasana ja joka muuta väittää on valepukki pahimmasta päästä.

Kuka pelle päätti väittää että urheilusta tulee hyvä mieli? Edistää mielenterveyttä? Paskan marjat! Selostakaapas sitten miten minä, joka nyt koko kevään olen raahannut itseäni ulkona ravaamassa ja joka kerta hirveen tuskan kera, en saanut nyt 40 minuuttia edes rauhallista hölkkää putkeen, vaikka olen sen aikaisemmin saanut tehtyä? Puoleen matkaan pääsin, sitten ajattelin että nyt oksennan ja kuolen, ja piti hiljentää kävelyksi. Sitten yritin taas, ei, jalkoihin sattuu, kävelen. Sitten taas, ei kylkipisto, kävelen. Sitten ihan vittuillessani kävelin loppumatkan kotiin ja tunsin itseni läpeensä paskaksi kaikin puolin. Vastaan pinkoi ylämäkeen hirveetä vauhtia semmosia nuoria tyttöjä, siinä oli itkuun pillahtamisessa pidätteleminen.

No, nyt kun kevät on juostu ja tulos on näköjään huonompi kuin aloittaessa, niin ajatellaan urheilun mielenterveyttä edistävää henkistä puolta. Missä se oli tänään kun vollotin kotimatkan surkeuttani? Missä se on ylipäätään joka kerta kun aina se juoksu tuntuu vaikealta ja vittumaiselta ja ihan kuin oma keho taistelisi vastaan? Missä helvetissä on ne ns. "endorfiinit" vai mikä sen hyvän olon aineen nimi on? Hä? Onnistumisen tunne? Mikä?

Miten kunto voi olla kasvamatta, kun on juossut jostain helmikuusta asti, vaikkakin välillä hieman epäsäännöllisemmin? Olen tehnyt tuommoisia 30-40 minuutin lenkkejä tähän kevääseen aika monta, ja NYT en enää pysty? Onko minun kunnon kasvu jotenkin miinusmerkkinen? Selittäkää saatana, minä en enää osaa!