Montako iltaa, viikkoa, kuukautta tai vuotta sitä jaksaa hokea itselleen kerta kerran jälkeen "huomenna kaikki on paremmin"? Missä vaiheessa saa nakata hanskat lattiaan ja sanoa ett okei, huomennakin on kaikki yhtä perseellään kuin tänään, ja mitäpä helvettiä siitä. Mitä sitten tapahtuu? Kuoleeko siihen sitten, vai lakkaako vain elämästä?

Pääsi nauru tänä aamuna kun mietin, kuinka voi aina aloittaa nollasta, ja epäonnistua joka kerta. Normaali ihminen oppisi virheistään ja muuttaisi käytöstään: minä en näe niitä virheitä, en kaikkien näiden vuosien jälkeenkään. Minä muuttaisin ne virheet pois kun osaisin. Valitsisin paremmin. On  joku tämmöinen pönttöpää sanonta että "count your blessings". Toki se jotakuinkin tarkoittaa että keskity elämässä hyviin asioihin, varsinkin silloin kun pahoja asioita tapahtuu. Entä jos ei enää uskalla luetella itselleen niitä hyviä asioita, kun pelkää että järjestyksenomaisesti nekin alkavat tipahdella pois? Heti kun ajattelen, että olenhan sentään terve, niin eiköhän kohta tapahdu jotain. Läheisimpiäni ja heidän elämäänsä en uskalla edes ajatella, kun kuitenkin niille tapahtuu sitten jotain pahaa. Se on täysin järjenvastaista, se on taikauskoa ja mieluummin kai sitä uskoisi vaikka kristalleihin ja maksupuhelimien ennustuksiin kuin tuommoiseen... mutta kun ei.

Onneksi on lähinnä semmoista pientä harmia, koulu tökkii, sähköposti hakkeroitu (ja virusmailia lähetetty kaikille, kuten entiselle elämäni rakkaudelle ja nykyiselle työharjoittelupaikan toimitusjohtajalle), mies jota deittailin ei haluakaan minusta mitään, mutta entinen poikaystäväni, joka oli treffeillä tulevan tyttöystävänsä kanssa 2 päivää eromme jälkeen, on selkeästi onnellinen. Miten hitossa jotkut tekee sen?

Että niin, voisihan tämä kaikki sonta olla vakavampaakin.

Olen päätynyt inhottavalla tavalla ulkoistamaan itseni omasta elämästäni ja vastuusta omaan onnellisuuteeni. Joskus, yleensä kotiinpäin kävellessä iltapäivällä, minulle tulee tunne, että minua elää joku muu. Mutta lieneekö tuo kovin paha, koska en itse ole oppinut vieläkään, miten elämää eletään sillä tavalla "oikein". Olen parikymppisen elämäntilanteessa, yli kolmekymppisen kropassa ja satavuotiaan taakka harteilla.