Siitä erosta on muutaman kuukauden päästä vuosi. Lupasin silloin itselleni, että en vittuillessanikaan ole ilman miestä kovin pitkään. Että yksinolo on niin tuttua jo entuudestaan, että uudestaan siihen putkeen en ryhdy. Että kyllähän nyt jostain miehen saa, ei se voi olla niin vaikeaa, olen asiakaspalvelussa töissä, otan jonkun asiakkaan!

Ja tässä sitä saatana ollaan, vieläkin yksin. Hyvä yritys kyllä oli tuossa jossain välissä, mutta sepä lopahti kun äijää ei kiinnostanut seurustella kanssani.

Mitä hittoa taas tapahtui?

Mikään ei etene mihinkään. Minä haisen epätoivolle, vaikka en itse katso epätoivoinen olevani. Tämä löyhkäasia selvisi siitä, kun kysyin miespuolista KAVERIA leffaan (emme ole mitään hyviä kavereita, mutta minulla ei ole kovin paljon oikeita kavereita, enkä olisi halunnut mennä yksinkään) niin tästä seurasi "joo siis tietty haluisin sen leffan nähdä, mutta on just sillä viikolla töitä ja lanit ja vessa pitää kuurata". Tässä vaiheessa aloin haistaa vähän sitä, minkälaista lemua levitän. En siis oikeasti voi edes puhua ihmisille, etteivätkö ne luule minun haluavan juuri heistä itselleni uutta sielunkumppania, koska ilmeisesti otsassani lukee "mikä vain kelpaa".
 

Oikeastiko, jos tätä nykyä haluan nähdä elokuvan, minun täytyy mennä sinne yksin? Tämä ei itsessään millään tavalla olisi edes ongelma, mutta kyllä se tympii selittää kaikille tutuille (joita siellä on, siis ON) että joo olen yksin, ei ole kavereita. Sitten yrittää olla siinä sen näköisenä ettei näytä yhtä säälittävälle mitä haisee epätoivoiselle.

Ei minun enää pitänyt olla yksin. Ei tässä vaiheessa. Minkään suunnitelman mukaan, ei edes sen joka muuttui koko ajan ajan ja tilanteiden kuluessa. Teenkö seuraavaksi suunnitelman että olen ikuisesti yksin? Koska se ehkä on ainoa asia mikä minulta onnistuu.