Tai ei... en tiedä olenko jollain tasolla luovuttanut jo. Eilen illalla vertailin alkukuvia ja tämänhetkistä peilikuvaa, en näe mitään eroa. Vaa'alle en suostu edes menemään ennen keskiviikkoa. En puhu luovuttamisesta dieetin suhteen tarkoittaen että antaisin kaiken levitä, vaan aion noudattaa ruokavaliota ja treeniä loppuun asti, koska ne eivät ole niin vaikeita ettenkö voisi sitä tehdä. Olen enemmän jo luovuttanut henkisesti. Ehkä minä olen juurikin siinä pettyneessä vähemmistössä, joka ei onnistunut tiputtamaan läskihötöstä yhtään, vaikka miten söi ja treenasi niin kuin käskettiin. Alan jo vähän katsella, että mitä seuraavaksi.

Juoksu täytyy ottaa takaisin elämään. Älkää kysykö miksi, inhosin sitä silloin kun sitä tein, enkä näe että se siitä miksikään muuttuisi. Mutta minä pystyin siihen. Ja silloin kun viimeksi ravasin lenkillä (syystä että oli niin paha olla että oli PAKKO) muistaakseni myöskin hoikistuin. Saattoi se johtua siitäkin, etten jatkuvalta vollotukseltani saanut syötyä mitään. En enää edes tiedä mitä pitäisi tehdä. Tämä on neljäs viikko kuuden viikon dieetistä, jotain pitäisi olla jo tapahtunut.

------

Avautuminen jatkuu. Aloin tietty miettimään vielä tuota, miten on mahdollista ettei tähän läskiin hyvä dieetti pure. Samalla mietin, kuinka minua on kahden eri aikuisen ihmisen toimesta sanottu Möhköfantiksi. Että kehtaavat. Toinen kikatuksensa seasta sai sentään sössötettyä jonkin anteeksipyynnön, mutta toinen ei. Ihan oikeasti, kuinka jotkut kehtaa.. eikö kotona ole opetettu mitään käytöstapoja? Möhköfantti. Sitä minä nyt täällä mietin ja itken, kiitos tästä itsetuntoboostista, jonka muistan varmasti koko loppuelämäni, olenhan muistanut muutaman vuoden jo nyt. Enkä silloin ollut tippaakaan lihavampi kuin nyt, päin vastoin. Nyt mä varmaan olen oikea Möhköfantin vähän lihavampi äiti. Kiitos hei aikuiset ihmiset, ei pennutkaan ole noin julmia.