Sunnuntaina päätin luovuttaa. Aivan sama. Siirryn sinne, mistä joskus tulin, eli synkkään, pimeään, masentavaan mielentilaan ja jotakuinkin krooniseen vitutukseen. Lepakot, auringonpimennys, möröt ja korpit, täältä tullaan.

Ja heti helpotti. Mitäpä sitä teeskentelemään että edes yrittää, kun ei se perkele onnistu. Minä aion tästä lähtien aivan helvetin kovaa olla yrittämättä yhtään mitään ja välittämättä mistään. No, suostun välittämään itsestäni, elukoistani ja perheestäni. Just ja just, pinnistellen. Kaikki muut saavat olla. En minä niitä jaksa.

Ehkä minun ongelmani onkin ollut se semmoinen hirmuinen yrittäminen ja toivo siitä että edes joku pitäisi minusta sen verran että jonkin aikaa katselisi. Olen juossut hiki päässä sillä ajatuksella ett nyt kyllä mieliala paranee ja kunto noustee kohisten ja tällä tavoin minusta tulee normaali ja ihana, josta ihmiset tykkää. Ei tule saatana, jos nyt jostain syystä juoksemaan lähden niin ainoastaan vitutuksen ilosta enkä mistään muusta. Kun ei enää yksinkertaisesti tarvitse.

Kusen makuista paskaa koko homma, ja se kelpaa minulle.