Aargh eikö tämä lopu ikinä? Omalla tavallaan on hyvä asia, että koko ajan tekee jotain, ei ole enää aamuja ettei keksi syytä nousta sängystä, tai herää vasta iltapäivällä. Enää ei tosiaan nuku iltapäivään vaikka yrittäisi. Se on varmaankin ihan hyvä homma. Sen lisäksi, kun on vähän vapaa-aikaa, on vähemmän aikaa masentua. Se on ihan todettu juttu (minun itseni toteama siis,) että kun on ylimääräistä aikaa lojua miettimässä omaa surkeuttaan ja vertailla omaa luuserielämäänsä muiden selvästi parempaan (eihän siis kukaan facebookissa valehtele tai kaunistele elämänsä laatua? Mitä? Eihän?) niin sitä ehtii hyvin sukeltaa semmoiseen surkeuden spiraaliin joka ihanasti ruokkii itseään ja saisi olon hyvinkin väkivaltaiseksi, jos siis pystyisi itkulta kättänsä nostamaan.

Että jee. Yhtä yksin ollaan kuin ennenkin, on vain vähän vähemmän aikaa pohtia sitä. Nettihommista ei ole yhtään mihinkään, ei siis ei. Kun ei. Ei. (Asenteessa voisi olla korjaamisen varaa kylläkin.)

Se 10 kilometrin juoksu tuli kyllä tehtyä, tosin se oli aivan kauheata tuskaa, kaksi viimeistä kilometriä pelkäsin koko ajan että jalat pettävät altani, että lysähdän tien viereen nurmikolle vain itkemään enkä nouse ikinä kun en kehtaa. Enkä voi sanoa olleeni siinä vaiheessa juoksutovereilleni mikään ilo, kun kannustusyrityksiin vastasin sanomalla että "turpa kiinni". Olen pahoillani, minä oikeasti pelkäsin. En ole varma, mutta toivon tosiaankin että muistin pyytää käytöstäni kisan jälkeen anteeksi.

Olen ymmärtänyt, että ihmisiä tavatakseni, minun täytyy pakottaa itseni ihmisten ilmoille. Olen siis nyt ymmärtänyt sen, en vielä niinkään toteuttanut sitä. Olen nykyään iltaisin väsynyt, mutta se ei saa enää olla syy olla lähtemättä ulos, jos on viikonlopulla vapaapäivä. Ne illat toistuvat aina samanlaisena, menen kaupungille ajatellen että juttelen mukavia, nauran, olen sosiaalinen ja ihana ja annan itselleni mahdollisuuden tavata uusia ihmisiä ja tutustua. Todellisuus on sitä, että istun yksin juomani kanssa ja vaihdan ehkä sanan, pari tuttujen ihmisten kanssa, jos ne siis ehtivät minun kanssani pari sanaa heittämään. En kuitenkaan juttele sen enempää, koska en oikein osaa heittäytyä keskusteluun. Luon monesti itsestäni ylpeän vaikutelman vain sillä, että pidän suuni kiinni, kun en halua kuulostaa tyhmältä. Ymmärtämättä samaan aikaan sitä, että tyhmältäkin kuulostaminen olisi parempi vaihtoehto kuin mykkyys ja epäsosiaalisuus. Todennäköisesti kohtaan exäni ja masennun entisestäni. Joka tapauksessa kun katson baarin tarjontaa: humalaisia ihmisiä, joita ei tosiaankaan halua sänkyynsä haisemaan, masennun joka tapauksessa, oli exää tai ei. Jotenkin pitäisi keksiä ratkaisu tähän dilemmaan, ihmisiä pitäisi kyllä tavata mutta en halua masentua joka kerta. Lisää viinaa on yksi ratkaisu, mutta en tämän ikäisenä oikein jaksaisi niitä krapuloita.

Mikkään ei mee kohtuuella. :)